Pääkaupunkiseudulla on eräs museo, josta olen kuullut jo vuosia sitten, mutta jossa ei ole tullut koskaan käytyä. Niinpä korjasin asian ja kävin nyt syyskuussa Espoon automuseossa.
Museo sijaitsee Bodominjärven pohjoispuolella, ja sinne on Helsingistä luontevin ajaa Kehä III kautta. Tein matkan moottoripyörällä, jonka navigaattori neuvoi ajamaan Bodomintien kautta. Reitti oli muuten kiva, mutta kyseinen katu on todella huonossa kunnossa; se on täynnä reikiä ja liukkaita nauhapaikkauksia. Bodomintie kulkee golfkentän poikki.
Automuseo on tehty Pakankylän kartanon vanhaan, kaksikerroksiseen kivinavettaan. Kokoelmaan kuuluu 200-300 autoa, moottoripyörää, mopoa ja polkupyörää noin sadan vuoden ajalta. Kulttuurihistorian kannalta on valaisevaa, että ajoneuvojen lisäksi näytillä on myös aikakausien leluja, bensamittareita, vaatteita, pelejä, työkaluja ja vaikka mitä.
Yksi laajasti edustettu tuoteryhmä ovat auto- tai ammattikoulujen autojen hallintalaitteita tai halkaistuja moottoreita esittävät mallit. Niitä on saatu paikalle yllättävänkin paljon. Ennenhän ajokorttivaatimuksiin kuului tietää nykyistä enemmän myös auton tekniikasta.
Museon alakerrassa ovat harvinaisimmat ja ehkä kantavuuden kannalta myös painavimmat autot. Asettelu on tehty fiksusti, sillä useimmat autot voi kiertää myös takaa. Itse käytin reittiin peräti yli 2,5 tuntia. Ensin katsoin keskikäytävältä autot edestä yhdeltä puolelta, sitten takaa sieltä missä se oli mahdollista. Sitten kiersin toisen reunan keskikäytävää ja toisen puolen samalla tavalla. Ja sama yläkerrassa, joten mitään ei jäänyt näkemättä.
Tässä linkissä on museolta tekemäni video YouTubessa. Siinä on alussa pari minuuttia liikkuvaa kuvaa, ja lopussa still-kuvia museolta.
Autoja ja kaksipyöräisiä on laidasta laitaan 1930-40-luvun amerikkalaisista eurooppalaisiin, joukossa saattoi olla jokin japanilainenkin. Espoon automuseon erikoisuus on se, että autot eivät kaikki ole kovin sliipattuja ja viimeisteltyjä, vaan osa on selvästi käytössä olevia tai entisöintiä odottavia.
Osa autoista on seissyt sijoillaan ilmeisesti kauankin, koska niiden renkaat ovat lytyssä ja jo rikkinäisiä. Vanhojen kumien kanssa on se ongelma, että niihin pitäisi pumpata ilmaa kuukauden välein tai nostaa autot pukeille, mikä taas muuttaa autot oudon näköisiksi. Ymmärrettävästi resurssia asian korjaamiseen ei taida olla.
Alakerran huomattavimpia autoja on Lamborghini Countach -replica ABS Scorpion Fordin V8:lla lokinsiipiovineen ja jättispoilereineen. Valkoinen väri pukee sitä. Sisällekin pääsee kurkistamaan avoimesta ovesta.
Alakerrassa on erillinen mopohuone, josta löysin jopa samanlaisen veteraanimopon, joka joskus itsellä oli: Zündapp Combinette S 423 on vähän vanhempaa vuosimallia eli 1958, mutta ihan samalta se näytti kuin entinen omani, joka oli vuosimallia 1961. Se on tietääkseni nyt entistettynä Porin suunnalla, johon sen myin.
Mopovalikoimassa on niin Tunturit, Soliferit kuin tossumopot. Jopa yhdellä kaverilla ollut Pyrkijä on valikoimissa, joten tarjontaa voi pitää kattavana.
Alakerran pieni verstas tai pesuhuone oli täynnä laatutavaraa. Mercedes-Benz vuodelta 1955 oli punainen SL 190 avomallisena. Sen lähellä oli sininen, mirramaalattu Oldsmobile Futuramic 1948. Puhtaaksi pestyt autot olivat poikkeus varsinkin yläkerran pölyisistä ja likaisista menopeleistä. Ilmeisesti kesällä yläkerran takaovet ovat aika paljon auki, jolloin linnut lentävät sisään tekemään jätöksiään ja pudottelemaan sisäkatosta roskaa autojen päälle.
Mutta ymmärrän hyvin, että eihän yläkerrassa autoja voi pestä, vesihän lahottaisi välipohjan. Autot pitäisi ajaa, työntää tai vetää ulos tai alakertaan pestäviksi, ja siinä tulee taas resurssikysymys vastaan. Tavallaan tietty patina kuuluu museoautoihin, mutta esimerkiksi Vehoniemen automuseo pystyy pitämään kulkuneuvot puhtaampina. Toisalta Mobilian automuseo, joka myös on Kangasalla, on verhonnut autot enimmäkseen lasivitriinien taakse. En kyllä siitäkään ratkaisusta oikein pidä. Mutta hyvää työtä kaikki museot tekevät voimavarojensa puitteissa.
Yläkerrassa on enimmäkseen hieman tavallisempia käyttöautoja, joissa korostuvat saksalaiset ja entisen itäryhmän maiden, kuten Neuvostoliiton, autoteollisuuden tuotteet.
Yksi mieleen jäävistä malleista on valkoinen, käsin tehty urheiluauto 1980-luvun alusta. Tekstien mukaan sitä on rakennettu kolme vuotta ja 3000 tuntia, mutta autolle tulossa ollut autovero keskeytti rakentamisen, joten prototyyppi tuotiin museolle.
Peräkkäin ovat klassinen Austin Mini 850 ja Porsche 911 vuodelta 1967. Porschen marjapuuron väri tuntuu ensin oudolta, mutta kun tulee kierrokselta takaisin, niin ei se niin paha enää olekaan. Ainakin se erottuu parkkipaikalla.
Sympaattisia kääpiöautoja on useita Goggomobilista vuoden 1962 Scootacariin ja 1961 NSU Prinziin. Ja jos joku luuli, että Singer on vain ompelukone, niin ylhäältä löytyy vuoden 1935 avoauto-Singer.
Kaksipyöräisistä haluan vielä mainita vuoden 1963 Jawa Cezeta 501/2 -skootterin, jollainen isälläni oli valkoisena. Museon skootteri on puna-valkoinen, ja kyseessä on siis 175-kuutioinen kaksitahtinen tsekkoslovakialaisvehje. Upeaa avaruusajan muotoilua!
Silmiin osui myös hauska palokuntapolkupyörä, jossa runko on muotoiltu keskeltä ympyräksi, jonka sisään voi kääriä paloletkun. Tavaratelineellä on palokirves. Suorastaan nerokasta!
Ford Cortina eli Tähtiperä vuodelta 1965 on samanlainen kuin oli sedälläni. Opel Rekord Coupe 1966 on perinteisellä, harmaalla värillä. Autossa on todella pitkä peräylitys, kuten kuvassa näkyy.
Sähköautoista puhutaan paljon, mutta vuonna 1998 Posti oli edellä aikaansa, kun se hankki Subarun pohjalle rakennettuja Elcat-sähköjakeluautoja. Yksi sellainen on kokoelmissa Mauri Kunnaksen hahmoihin maalattuna.
Pihalla on erilaisia tapahtumia ja kokoontumisajoja, joihin täytyy tulla joskus myöhemmin uudestaan. Nyt parkkipaikalla oli Fordien tapaaminen, ja siellä muun muassa siisti 3-litrainen V6 Granada Ghia.
Kotiin ajelin Bodominjärven länsipuolta, jossa Kunnarlantie mutkittelee Oittaan ulkoilukeskuksen ohi. Se tie oli muuten erittäin hyväkuntoinen, joten sitä puolta kannattaa ajaa.
Oittaalla olin joskus nolkytluvulla silloisen työpaikan virkistyspäivillä. Vuokrattiin kajakit ja lähdettiin melomaan Bodominjärvelle. Muilla oli yhden hengen kajakit, mutta minä meloin toimitusjohtajan kanssa kahden hengen kajakissa.
Yhtäkkiä katsoin taakse ja yksi kollega oli onnistunut kaatamaan kajakkinsa ja oli veden varassa. Käännyimme ympäri, otimme miehen ja kajakin hinaukseen ja meloimme takaisin ulkoilukeskuksen rantaan ilman suurempia vahinkoja. Mitä nyt vähän kollegan puhelin kastui.
Jos kiinnostaa lukea enemmän vaikkapa museokäynneistäni tai toista blogiani, Motoblogia, niin tässä on linkkejä:
Kangasalan Mobiliassa 17.8.2016
Klassikkoblogi 